Fibrotarinoita
Marian tarina
Minun tarina fibron kanssa alkoi kun olin muutaman vuoden ollut työelämässä, ollessani 22-vuotias. Olin jo kauan kärsinyt uupumuksesta, jatkuvasta väsymyksestä, tuki- ja liikuntaelimistön oireista, epämääräisistä kivuista ja muista oudoista oireista. Päätin mennä lääkäriin selvittämään että missä vika. Iso läjä verikokeita otettiin, kaikki kunnossa. Työterveyslääkäri väläytti hyvin nopeasti että olenko kuullut fibromyalgiasta. En ollut joten tutustuin aiheeseen ja huomasin kärsiväni todella monesta oireesta. Äitini kertoi, että hänellä ja mun siskolla on myös fibro (en tiennyt, koska molemmilla paljon sairauksia niin en ollut oikein pysynyt kärryillä). Kerroin lääkärille ja hän laittoi lähetteen reumapolille jossa sain heti diagnoosin. Ja siitä se alamäki alkoi.
Olin huojentunut että oireille löytyi syy. Tajusin myös että osa oireista ollut jo yläaste iässä. Saatoin saada mm uupumus kohtauksia jolloin tuntuu että ei jaksa seistä, jalat ei vain kanna. Pyöräily oli yhtä tuskaa, tuntui että jalat ei kestä sitä rasitusta.
Mutta hyväksyinkö mä tämän sairauden? No en hyväksynyt. Pyrin elämään normaalia elämää, treenaamaan 4 kertaa viikossa, hoitaa kodin, käydä töissä jne. Diagnoosin sain alkuvuodesta 2018 ja kesäloman jälkeen olin kuukauden töissä jonka jälkeen menin lääkäriin kun ei vaan jaksanut. Sain kuukauden sairasloman. Loppuvuoden pärjäsin sillä että vuoden vaihteeseen ei oo pitkä aika, sit on muutama viikko lomaa.
2019 tammikuun alussa kun palasin lomalta töihin niin epätoivo iski ekana päivänä. Miten mä jaksan tätä taas? Helmikuussa menin lääkärille. Sain 2 viikkoa saikkua. Varasin uuden ajan koska ei se 2 viikkoa riittänyt ja olisin halunnut saada apua tähän tilanteeseen. Itkin lääkärille tätä tilannetta ja oloa. Sain vääntää 3 päivästä lisää saikkua, kuulemma lääkkeitä voitaisiin miettiä jos ei ala helpottaa, ei oikein ottanut mua tosissaan.
No kun ei apua saanut niin eiku hammasta purren eteenpäin. Yritin edelleen treenata ja kävin töissä. Aloin oleen todella loppu. Aloin romahteleen töissä, itkemään jne. Kivut lisääntyi, fibroromahdukset lisääntyi ja paheni. Koko muu elämä alkoi jäämään. Ei ollut muuta elämää kun käydä töissä. Harrastukset jäi, kotityöt jäi, kaverit meinas jäädä.. Kesälomalla en palautunut yhtään. Olin loman jälkeen 7 päivää töissä ja taas lääkäriin. Sain 9 päivää saikkua, kehotuksen nukkua ja käydä halimassa puita sekä vihjailua että on minusta itsestä kiinni kuinka sairas minä olen.
Hakeuduin mielenterveys puolelle koska muualta en apua saanut. Sain kuukauden pätkän sairaslomaa ja keskustelu apua. Töihin paluun jälkeen kivut taas paheni, uupumus lisääntyi. 3 viikkoa olin töissä ja sitten alkoi lomautukset ja mä sain molemmat pitkät pätkät luojan kiitos. 4.11 alko ja jatkuu näillä näkymin 29.2.
Marras- ja joulukuu meni täysin toipuessa. Mitään ei jaksanut. Vähän isommasta rasituksesta toivuin monta päivää. Olin niin väsynyt koko ajan. Nyt vuoden 2020 alussa kun on 2kk saanut vain olla, mä alan tuntemaan oloni omaksi itsekseni. Kotitöiden tekeminen ei vaadi ponnistelua. Jaksaa taas treenata, viettää aikaa kaverien kanssa. Mä olen pitkästä aikaa onnellinen. Kipuja on edelleen ja väsy on edelleen lähes joka päivä mukana. Myös niitä romahdus päiviä tulee jolloin tuntuu että mitään muuta ei pysty kun makaamaan sohvalla, vaikkei mitään ihmeellistä olisi tehnytkään. Mutta mä koen että mä jaksan silti taas elää. Mutta mitäs sitten kun lomautus loppuu? En mä halua palata siihen samaan olotilaan. Työkykyneuvottelut on käynnissä mutta työnantaja ei ollut innokas tuleen vastaan missään. Tulevaisuuden suhteen kaikki on auki. Mä haluan elää näin niinku nyt. Oman kropan ehdoilla. Tehdä silloin ku jaksaa, levätä silloin ku kroppa sitä vaatii. Silloin mä voin hyvin. Mutta entä jos se tarkoittaa että ei pysty käymään töissä? Tai ei halua käydä töissä? Mä en tiedä. Mä en todellakaan tiedä. Ja mä olen vasta 24.
Mutta mä tiedän sen että koska en hyväksyny tätä sairautta niin ajauduin näin syvälle suohon. Mä alan vihdoin ymmärtään että kroppaa täytyy kuunnella ja mennä sen ehdoilla. Mun haave on tienata piirtämällä. Ja mä taistelen sen haaveen eteen. Kuinka mahtavaa olis vaan olla kotona, järjestää elämä oman hyvinvoinnin mukaan, tehdä työksi sitä mitä rakastaa. Siihen on toki pitkä ja raskas matka, mutta mä uskon että sen on mahdollista. Mä uskon että se olisi sellaista elämää mitä mä jaksaisin ja haluan elää.
- Maria -